Juu-u, laihdutuskuurillehan sitä täytyi taas ruveta. Olen kateellinen naisille, joiden ei koskaan tarvitse laihduttaa. Löytyyköhän maailmasta sellaista naista? Joka olisi tyytyväinen itseensä juuri sellaisena kuin on. Opinkohan minä koskaan katsomaan itseäni peilistä kritisoimatta? Hymyillen ja sanoa: "Terve, kaunokainen!" Tuskinpa...
Niin, tosiaan. Oon täyttänyt pyöreät ja täydet 20 helmikuussa. Syntymäpäiväni jälkeisen yön vietin vessanpöntön äärellä oksennustaudissa. Ei tietoakaan hurjista bileistä ja juhlimisesta. Ehdin sentään syödä rakkaani tekemää tiikerikakkua ja muuta hyvää ennenkuin sairastuin ja lennätin kaikki ulos.
Muksuna ajattelin aina, että sitten kun mä oon niin ja niin vanha, mun elämä on helppoa. Hah! Mitä enemmän vuosia tulee, sitä vaikeammaksi tuntuu menevän... Ei vaiskaan, ei mun elämä mitää hirvittävää oo. Oikeastaan ihan päinvastoin. Paljon hirvittävämpää oli muutama vuosi takaperin. Nyt mulla on sentään maailman ihanin mies vierelläni, oon kihloissa ja suunnittelen meidän häitä, joita vietetään yhdeksän kuukauden päästä. Meillä on nätti koti, ihana dalmatialaispentu, vakituiset työpaikat. Eli toisinsanoen, eihän täs oo mitää hätää!
Mutta mä kamppailen aina maailman kanssa. Aina meillä on jotain selvitettävää, koska vesimiehenä mä en aina ymmärrä tämän maailman ajatuksenjuoksua. No, ehkä me jonain päivänä vielä tehdään sovinto -minä ja maailma, nimittäin. Siihen päivään asti lyhyet välirauhat saa riittää. :)
Kirjoitan tänne tästä eteenpäin ajatuksiani tästä elämästä.